Niin se reissu alkoi, suoraan töistä torstai-iltana junalle ja kohti Tamperetta. Junamatkalla ei oikein mitään ihmeellistä tapahtunutkaan, ravintolavaunussa oli todella hiljaista, jouduin yksin siellä nauttimaan kebab-panini leivän, mitä en voi suositella kenellekään. Sen päälle piti ottaa jotain ja lohipiirakka oli ihan jees. Lähempänä Tamperetta kävin vielä toisella leivällä ja meksikolainen salami-kolmioleipä oli myös kauheaa. Ei pitäisi alkaa kikkailemaan ja kannattaisi pysyä tutuissa ja turvallisissa tuotteissa eli siis kana-pekoni-kolmioleivässä, se on oikeasti aika maukasta. Parasta mitä junassa saa. No tuon meksikolaisen moskan makua piti huuhtoa suusta kolmen tähden jalmarilla kun junakin seisoi Seinäjoen asemalla parikymmentä minuuttia. Ei se mitään, lomallahan minä olin joten ei ollut muuta kuin aikaa.
Tampereella sitten aamuisella kävelin rautatieasemalle ja itse asiassa vääntäydyin lähellä olevaan kahvilaan odottamaan junan lähtöä. Tapasin vanhan työkaverin ja hänen kanssaan tunnin verran ehdinkin vaihtaa kuulumisia ennen viimeistä etappiä. Pakko kyllä myöntää että Tampere näytti jotenkin viehättävältä ja houkuttelevalta. Kyllähän tuossa junan lähestyessä Tamperetta pyöri kaikenlaista mielessä. Ouluun muutto ei ole kaduttanut, mutta mistäpä sitä tietää minne elämä vielä heittää. Tosin en minä vastustaisi vaikka löytäisin täältä jonkun mukavan ihmisen kenen kanssa vanheta yhdessä. Mutta jos en löydä lähiaikoina niin...
Mutta siis matka jatkuu, Humppilaan siis ja minua oltiinkin vastassa asemalla. Asemalta suoraan syömään. Iltapäivä meni pikkuista katsellessa ja ihmetellessä. Ai niin, paiskittiinhan sitä lumitöitä kun tehtiin after-ski-grillisysteemipaikkaa pihaan. Löytyi se grilli tosiaan lumen keskeltä. Illalla käytiin hiihtämässä. Minulle oli varattu lainasukset, tosin minä en ollut oikein, miten se nyt sanotaan, siis "I am not worthy", suksissa oli enemmän hiihtoretkitarroja kuin minä osasin edes laskea. Finlandiahiihtoneuvoksen vanhat sukset siis, sellaiset sukset kun näkee niin ei voi muuta kuin hiljaisesti vaan kunnioittaa ja yrittää edes hiihtää niiden vaatimalla arvokkuudella. Hiihto kyllä maistui, mukavaa oli ja vedin pienen sakkokierroksenkin. Illalla maistui sauna ja yömyssyksi GlenGoyneä.
Lauantaina iltapäivällä oli tulossa lisää vieraita, tällä kertaa Helsingistä, joten aamuisella piti kiirehtiä hiihtämään, tällä kertaa Torronsuolle. Hiihto ei olisi voinut alkaa paremmin kun noin sadan metrin jälkeen vedin lipat ja melkein löin pääni suoraan suon ainoaan mäntyyn. Mutta en ihan osunut eikä arvokkaan suksetkaan kärsineet vahinkoa, joten matka jatkui. En osaa kuvitella kauniimpaa ilmaa, aurinko paistoi ja noin viisi astetta pakkasta, aivan mahtavaa. Puolessa välissä matkaa minulle annettiin todella vastuullinen tehtävä: minut valjastettiin ahkion eteen, missä istuskeli pikkuinen. Aluksi minua jännitti ihan älyttömästi, ihmettelin vaan että kuinka minut uskallettiin laittaa tällaiseen tehtävään varsinkin kun vetäisin jo aamuisella lipat. Mutta varovasti eteenpäin ja jossain vaiheessa taisi pikkuinenkin nukahtaa joten en täysin epäonnistunut tuossa hommassa. Kuva on kun päästiin jo turvallisesti takaisin parkkipaikalle. Matkalla ei uskaltanut pysähdellä ettei herättäisi ahkiossa nukkuvaa matkalaista. Alkoi tosin hyydyttää, tuntui että koko ajan menisi loivaan ylämäkeen, mutta mukavaa se oli.
Takaisin perusleiriin, pikaisesti suihkuun ja linja-autoasemalle helsinkiläisiä vastaan. Tosin ensin piti käydä kaupassa ja veikkaus viemässä. Matkalla meidät ohitti risteyksessä oikealta kääntyen vasemmalle meidän eteen joku teiden sankari, oikea idioottien idiootti, täysi pelle. Mistä ihmeestä noita oikein sikiää? Joku oli varannut minulle kokin puuhat lauantaille ja lohikeittoa oli ohjelmassa. Alkossa kävin myös hakemassa viiniä, myyjältä pyysin suosituksia lohikeitolle ja hän kyseli että onko maa- tai rypäletoivomuksia. No eipä minulla sellaisia ollut, (mahdollisimman hyvä hyötysuhde vaan:-). No hän onnistui myymään minulle jotain valkkaria ja se oli kyllä hyvää, kuten myöhemmin illalla se päästiin toteamaan. No niin, siis linja-autoasemalta lisää ihmisiä kyytiin ja perusleiriin lohikeiton tekoon. Paineet olivat todella kovat, nyt ei saisi epäonnistua ja kädet täristen perunoita kuorimaan. Keitto syntyi ja kalaa oli aika paljon. Tosin en olisi osannut tehdä keittoa ilman apuja, kiitokset siitä! Mutta keitosta tuli syötävää, ainakin minusta se oli aika hyvää, paljon paljon parempaa kuin mitä itse olin tehnyt viikkoa aikaisemmin kotona. Huh, onneksi!
Ilta menikin sitten jutustellessa, pikkuista katsellessa ja saunoessa. Makkaraakin päästiin grillaamaan ulos, nam. On se vaan hyvää!
Mitäs sunnuntaina? Ai niin, ilma senkuin vain parani, aurinkoa ja muutama aste pakkasta ja eikun ulkoilemaan. Tällä kertaa kävelemään järven jäälle. Siellä kävellessä nälkäkin tuli, rossoon syömään ja siinähän se päivä menikin. Helsinkiläisten piti jo ehtiä linja-autoon. Me lähdettiin vielä illalla hiihtämään ja nyt mentiinkin sen verran kovaa että minä sippasin. Tai jotenkin en vaan osaa tuota perinteistä vaikka noin muuten olen kestävyyskunnoltani varmaan kovemmassa kunnossa kuin koskaan. Mutta en saa irti tehoja, ehkä se johtuu vaan siitä ettei saa fiilistä, olympialaiset ovat niin usein ettei vaan syty joka kisoihin? No se hyvä puoli tuossa oli että nyt tuli vanhat hyvät ajat mieleen kun Tampereella käytiin hiihtelemässä ja minä aina sippasin ja katkesin ja J vaan hiihteli perässä ja naureskeli että on se vaan kumma kun ei jaksa. Siis oikein kunnon nostalgiapläjäys siis tuli koettua ja kyllä minä vielä joskus opin hiihtämään.
Siinäpä se minun minihiihtoloma menikin, maanantaina takaisin junaan ja Ouluun. Pääsin kotiinkin asti vaikka Oulu on kyllä onnistuneesti tehnyt junalla ja paikallisliikenteen busseilla matkustamisen vaikeaksi. Laukkua saa raahata puoli kilometriä että pääsee pysäkille. Kukahan idiootti nämä tämän kaupungin linjat on piirtänyt? No, yksityisautoiluahan pitää kannattaa!
Kotiin ehdin mukavasti ennen Liverpoolin peliä, ikävä kyllä. Mikä saa ihmisen kiduttamaan itseään katsomalla tuollaista pelleilyä? Ei voi tajua. Eikä sitäkään että taas vaan mielessä että "kyllä me seuraava peli voitetaan" ja kannatus on joukkueeseen kova (manageriin ei tällä hetkellä kylläkään). Mutta tuo onkin sitten jo ihan toinen juttu.
Yhteenvetona voisi sanoa että vaikka minulle lähteminen on aina niin vaikeaa niin kyllä taas kannatti. Hyviä ystäviä kannattaa lähteä tapaamaan aina vaan kun on tilaisuus. Kiitokset ja isot halaukset kaikille. Eipä muuta kuin seuraavaa reissua suunnittelemaan.
